7 nopeaa pohdintaa

1 - Tietäjät tietää

2010-luku oli kenties katolisten blogien kulta-aikaa. Se oli myös aika, jolloin lukioikäisenä kiinnostuin uudelleen katolisesta uskosta ja halusin lukea siitä kaiken mahdollisen. Catholic Answersin ja Ritarikadulla Studium Catholicumissa kokoontuvan katekismuspiirin lisäksi olin katolisten blogien suurkuluttaja. Muistelen lämmöllä useita blogeja (ja toisaalta surulla niitä muutamia, joiden kirjoittajat sittemmin radikalisoituvat Yhdysvaltojen armottoman puoluepolitisoituneessa ympäristössä). Tiesittekö, että nykyään menestyksekkäästi katolista podcast- ja standup-uraa tekevä Jen Fulwiler oli aiemmin katolisen blogosfäärin suuria nimiä? Hän lanseerasi niissä piireissä laajalle levinneen "7 Quick Takes Friday" -sarjan, jonka formaattia minäkin tähän kirjoitukseen lainaan. 7 nopeaa, sillä pitkältä kirjoitustauolta palatessa ja kahden pienen lapsen äitinä se tuntuu nyt helpommalta kuin yhden yhtenäisen tekstin kirjoittaminen.

2 - Solidaarisuus messussa

Jos kuulit hiippakuntajuhlien messun ehtoollisen konsekroinnin aikana taaperon raivokasta rääkymistä - jep, se olimme me! Tällä kertaa oli meidän vuoro olla se perhe. Lohduttaudun sillä, että ketään ei voinut tilanne harmittaa enemmän kuin minua - tunsin vajoavani maan alle häpeästä. Messu yksin vauvan ja säntäilevän taaperon kanssa täyteen ahdetun kirkon takaosassa oli muutenkin koetteleva. Taapero puikkelehtii sujuvasti vaikka minkälaisen ihmispaljouden läpi, samaa ei voi sanoa minusta. Muiden katseita on vaikea olla kokematta tuomitsevina, kun hiukset hiessä yritän hyssytellä raivokohtauksen saanutta lasta ja pitää vauvan iloisen jokeltelun volyymitasot kohtuullisena. Eipä tosin messusta muutenkaan kuullut kirkon takaosassa juuri mitään.

Mutta enhän minä ollut yksin! Puolet messusta taaperoamme paimensi Sara. Myös toinen äitiystävä, joka istui suoraan takanani, lohdutti ja tsemppasi minua aina kun pakka alkoi hajota. Ehkä osa niistä tuntemattomien katseistakaan ei ollut tuomitsevia, vaan tarkoitettu rohkaisuksi, tai ainakin neutraaleiksi ("ai tällaistakin lasten kanssa on"). Jeesuksen katseen voin ainakin luottaa olleen ymmärtäväinen. Myös silloin kun messuun osallistumisemme on inhimillisesti katsottuna fiasko.

3 - Instagramin algoritmi persoonani jäljillä

Todettuani, ettei minulla ainakaan tällä hetkellä ole voimia täysin irrottautua someriippuvuudestani, olen yrittänyt ainakin ohjata kuluttamaani somesisältöä hengellisesti rakentavampaan suuntaan. On ollut vähän järkyttävääkin huomata, kuinka selvä vaikutus tällä on elämässäni ollut. Samalla on ollut hupaisaa seurata, kuinka Instagramin algoritmi on yritysten ja erehdysten kautta hakenut, millaisesta sisällöstä pidän. Vanhemmuussisällöstä ja vinkeistä arjen pyörittämiseen, toki, mutta millaiseen aatteellis-uskonnolliseen kehikkoon ne tulisi asettaa? Tradwife ja crunchy mom, rokotekriittisyys/salaliittoteoriat, militantit katoliset apologetiikot - mm. näitä algoritmi on hetken tarjonnut ja huomannut menneensä täysin metsään. Välillä se kokeilee, olisinko sittenkin vapaakirkollinen tai kenties ortodoksi. Juuri nyt se on löytänyt minulle jonkinlaisen "normaalien katolilaisten" somettajien kuplan. Sekin on tosin mielestäni turhan vastakkainasetteleva ja kiinni yhdysvaltalaisessa kontekstissa.

4 - Liturgista bujoilua

Toinen tapa, jolla yritän elvyttää rehellisesti heikossa hapessa ollutta hengellistä elämääni, on seurata tarkemmin liturgisen vuoden kulkua. Pääsin hiljattain aloittamaan uuden bujon (bullet journal) syksyn tulon ja edellisen muistikirjani täyttymisen kunniaksi. Joka kuukauden alkaessa listaan siihen tulevan kuukauden kirkkokalenterista juhlapäivät ja minua kiinnostavat muistopäivät. Osasta luen lisää ja kirjoitan muistiin pienen kuvauksen ja jonkun tehtävän tai kysymyksen, jota juhlaan tai muistopäivään liittyen pohtia. Syyskuussa Pyhän ristin ylentämisen juhlapäivä ja Jeesuksen äidin tuskien muistopäivä ohjaavat pohtimaan kärsimystä.

5 - "Uhraa se Jumalalle!"

Miten käsitellä arjen pieniä kärsimyksiä, monia epämukavuuksia ja pettymyksiä rakentavasti? Usein muistutan itselleni, että elän nyt sitä arkea, mistä vuosia vain unelmoin. Ja se on totta! Mutta se arki sisältää silti myös kuormittavia ja epämiellyttäviä asioita. Tuntien pituisia nukutuksia, lapsen raivokohtauksia, omaa väsymystä ja hermostumista. Pieniä pettymyksiä, kun päivän oma aika jää taas syystä tai toisesta vain minuuttien pituiseksi. Yksi yleinen katolinen ohjenuora kärsimykseen on tehdä siitä uhri Jumalalle (kenties jonkun tietyn rukoustarkoituksen puolesta) ja pyytää armoa saada yhdistää oma, pieni kärsimys Jeesuksen kärsimykseen. Tämä on ylevä mutta tavattoman ärsyttävä neuvo silloin, kun sen joutuu kuulemaan joltain toiselta. Vaikka tarkoitus on hyvä, se tuntuu helposti siltä, kuin oma kokemukseni haluttaisiin vain ohittaa. En ole ollut valmis kuulemaan neuvoa, vaikka kuinka pitäisin sitä sinänsä viisaana. Joskus myöhemmin saatan kuitenkin itse "keksiä" sen ratkaisuna ongelmiini (ainakin hetkellisesti, ennen kun se taas unohtuu!). Ehkä tämä "kärsimysten uhraaminen" on näkökulma, jota ei voi ojentaa toiselle valmiiksi paketoituna ratkaisuna tämän ongelmiin. Se täytyy saada löytää ja sisäistää rauhassa itse, omalla tavalla, kun Jumala suo.

(Kuvassa muistikirjassa näkyvät juhlapäivien kuvaukset nostin pitkälti isä Trin mainioista mietiskelyistä, jotka löytyvät Pyhän Ristin seurakunnan nettisivuilta (Pyhän Ristin ylentämisen juhla ja Jeesuksen äidin tuskat, muistopäivä.)

6 - Louis ja Zelie Martin

Kun ei pysty olemaan avoin viisaillekaan neuvoille, vertaistuki ja positiivinen esimerkki voivat olla helpompia ottaa vastaan. Olen lukenut katolista elämäkertaa pyhistä Louis ja Zelie Martinista - ensimmäinen aviopari, jotka katolinen kirkko on kanonisoinut yhdessä (heidän muistopäiväänsä vietetään heidän hääpäivänään!). Elämänkerran kirjoittaja korostaa useasti heidän olleen monella tapaa tavallisia aikansa (1800-luvun Ranskan) vanhempia ja yrittäjiä. He eivät toimineet kaikissa tilanteissa täydellisesti eivätkä ottaneet vastaan elämänsä kärsimyksiä yliluonnollisen tyynesti. Pyhimyksistä maalataan helposti liian siloiteltu, elämästä vieraantunut kuva. Martinien elämänkerran kirjoittaja halusi päinvastoin välittää heidän inhimillisyytensä ja sen, miten Jumala kantoi ja opetti heitä tavallisen perhe-elämän ja työn kautta. Se oli heidän tiensä pyhyyteen. Kirja on hyvää lukemista katolisille aviopareille tai avioliittoa harkitseville!

7 - Perhekerho!

Olemme aloittaneet Ainon kanssa perhekerhon, joka kokoontuu Helsingin Mäntytiellä, Pyhän Marian kirkon seurakuntasalissa joka torstai klo 10-12. Lisäksi suunnitteilla perhetapahtumia. Tämä on ollut innostava projekti ja toivon kovasti, että työ kantaa.