Keitä olivat begiinit?

Paluu arkeen koitti ja se tiesi myös klassisten arkiruokien kokkailua. Olinkin elokuun ensimmäisenä maanantaina täydessä työn touhussa makaronilaatikon suhteen, kun samalla kuuntelin jaksoa Yle radio ykkösen Elävä historia-ohjelmasta. Ainoa radiokanava, joka meillä soi, ehkä koska olemme pikkuvanhoja tai varhaiskeski-ikäisiä. Tai henkisesti eläkeläisiä. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa siinä makaronilaatikkoa tehdessäni sattui korviini kiinnostava jakso keskiajan begiineistä. Keitä olivat begiinit? 

Begiinien kultakausi osuu sydänkeskiajalle 1200-luvulta 1500-luvulle, mutta viimeinen begiini kuoli Belgiassa vuonna 2013! Begiinit vaikuttivat erityisesti Alankomaissa, Ranskassa ja Saksassa. He olivat katolisia hurskaita maallikkonaisia, jotka keskittyivät hartaudenharjoittamiseen, työhön ja laupeudentyöhön sekä rukouselämälle. He asuivat kaupungeissa omissa yhteisöissään niin kutsutuissa begiinitaloissa. Begiiniyhteisön sai jättää halutessaan milloin vain, esimerkiksi naimisiin mennessä eikä begiineitä velvoittanut mikään erityinen luostarisääntö. Joskin jotkut begiinit noudattivat fransiskaanien luostarisäädöstä. 

Begiinit eivät luopuneet omaisuudestaan, sulkeutuneet maailmalta luostariin tai pukeutuneet yhteneväisesti. He työskentelivät esimerkiksi käsityöläisammateissa, opettivat tai hoitivat sairaita. Heillä oli usein hyvät suhteet lähialueensa pappeihin, jotka iloitsivat ja olivat kiitollisia begiinien työpanoksesta. Begiiniyhteisöt olivat toisistaan riippumattomia ja erikoistuneet esimerkiksi. tietystä taustasta tuleviin. Begiinejä oli niin ylhäisöpiireistä kuin esimerkiksi alemmista yhteiskuntaluokistakin. Begiiniyhteisöissä naiset saivat voimaantua, opiskella teologiaa ja kritisoida kirkon epäkohtia, esimerkiksi kirkkoruhtinaiden valtaa ja omaisuutta. 

Naisten yhteisöjen rinnalle syntyi myös samankaltaisia miesten yhteisöjä, joita kutsuttiin begardeiksi, mutta tämä kirjoitus keskittyy naisiin. Begiinien ja tavallisten pappien sekä kapunkilaisten välillä vallitsi luottamuksen suhde, mutta begiinien suhde piispoihin ja muihin kirkon valtaapitäviin oli jännitteinen. Asuivathan naiset keskenään ilman holhoajaa ja valvojaa, ja naisten pelättiin näin sortuvan siveettömyyteen ja kerettiläisyyteen. Tämä iänikuinen naisvihamielinen asenne näkyy toki edelleen. Naista syytetään siveettömyydestä, mutta miehiä ei eivätkä miehet TIETENKÄÄN ole koskaan vastuussa omasta käytöksestään, mutta naiset ovat luonnostaan siveettömyyteen ja hysteriaan taipuvaisia. Vai mitenköhän asian tola lienee? 

Ehkäpä juuri tällaisten asenteiden takia naiset ovat kautta aikojen kaivanneet omaa rauhaa ja mahdollisuutta toteuttaa itseään. Begiineissä oli niin käsityöläisiä kuin erittäin oppineitakin ylhäisönaisia. Sen ajan naisille ei haluttu opettaa latinaa, koska sen ajateltiin olevan naisen aivoille liikaa, mutta sen sijaan begiinimystikot kirjoittivat kansankielellä, esim. muinaisranskaksi. Ironista kyllä, esimerkiksi begiinimystikko Marguerite Porette (lisänimi tarkoittaa muinaisranskaksi “vähäistä”) hyväksytti teoksensa Yksinkertaisten sielujen peili Sorbonnen yliopiston teologeilla, ja kerettiläisoikeudenkäyntinsä aikana seisoi kirjansa ja sanojensa takana eikä suostunut tunnustamaan kirjoitustensa harhaoppisuutta. Tämä ei silti kelvannut miehille, vaan Porette poltettiin roviolla harhaoppisuudesta syytettynä ja hänen teoksensa määrättiin tuhottaviksi. Yksinkertaisten sielujen peili on kristillistä mystiikkaa edustava teksti, joka kertoo sielun halusta luopua kaikesta ja yhtyä Jumalaan rakkaudessa. 

Kaikkia kirjoja ei kuitenkaan saatu hävitettyä, vaan teos levisi myöhäiskeskiajalla ympäri Eurooppaa eri kielisinä käännöksinä ja oli todella suosittu, erityisesti yläluokan keskuudessa. Marguerite joutui keskelle katolisen kirkon valtakiistoja ja oli yksi keskiajan kirkon keskinäisten riitojen uhreista. 

Kautta aikojen on kirkon sisällä ollut työn tekemiseen keskittyneitä hurskaita maallikkoyhteisöjä, oppineita naisia ja naismystikkoja. Välillä ne ovat uhka kirkon vallalle ja toisinaan taas niitä on pidetty harmittomina. Mutta motiivi tällaiselle yhteisölliselle toiminnalle lienee aina sama: naisilla on tarve ilmaista itseään turvallisesti, työskennellä, pitää huolta yhteisöstään ja kokea olevansa hyödyksi ja tuottavia. Oli yhteisö mikä hyvänsä, niin yhteisöllisessä kulttuurissa ihminen (nainen tai mies) saavuttaa paremmin täyden potentiaalinsa. Voi jopa päästä Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomariksi ja saada kasvonsa painettuna kangaskassiin! Ehkäpä myös Marguerite Porette rohkaisi toiminnallaan jotain keskiajan tyttöä kirjoittamaan ja tuomaan ajatuksiaan esille. Tarvitsemme rohkeita ihmisiä ollaksemme itsekin rohkeita. Begiinit toimivat yhteisönsä aktiivisina jäseninä ja auttoivat, hoitivat, opettivat, kävivät kauppaa ja pyörittivät (koti)taloutta unohtamatta Jumalaa ja hartauselämää. Siinä onkin meille hyvä ja tavoittelemisen arvoinen tapa elää myös nykypäivänä!