Mantilla päässäni ja oho harteille valahtaneena

”To veil” sanotaan katolisilla englanninkielisillä sivustoilla. Suomeksi meillä ei (tietenkään) ole sille omaa verbiä. ”Hunnuttaminen” kuulostaa lähinnä koomiselle. Netti on täynnä katolisia meemi-tyylisiä blogeja ja videoita, joissa naiset käyvät läpi omaa mantillan eli rukoushuivin käyttöönottoaan. Itse aloin käyttää huivia kuluneen kesän alkupuolella, mutta prosessi oli pitkä. Jo pikkutyttönä ihailin kauniita pitsisiä huiveja ja käytin leikkihuntuja. Rakastin hää- ja morsiusleikkejä, mutta samalla kaikki vanhanaikainen kiehtoi minua. Unelmoin keskiaikaisista kirkoista, linnojen kappeleista ja kauniista pitsihuiveista. Hääleikit nivoutuivat yhteen kaiken keskiaikaisen ja mannereurooppalaisen kulttuuripiirin kanssa. Muistan, kuinka jollain lomamatkalla Kreikassa etsin huivia, koska ymmärsin, etten voinut astua paikalliseen ortodoksiseen kirkkoon ilman sitä. Se ei olisi ollut kunnioittavaa.

Kun aloin tutustua ja lähentyä katoliseen kirkkoon seurustelun myötä, luin paljon mantillan käytöstä ja katsoin videoita. Osa niistä oli ihan asiallisia – ja osa ihan hihhulia. Ajatus huivin käytöstä kirkossa jäi itämään, mutta halusin antaa sille oman itämisrauhan. Huivia ei ole pakko käyttää, mutta silti jokin siinä kiehtoi minua. Ikään kuin kutsui luokseen. Toisaalta feministi minussa ajatteli (lue: ajattelee edelleenkin), että onko huivin käyttäminen naisen alistamista. Miksi vain naiset peittävät päänsä? Alistanko minä itse itseäni? Olenko patriarkaatin uhri? Miksi ylianalysoin tätä? Sisäinen Pikku Myy -anarkistini kapinoi kaikkia sääntöjä vastaan ja haluaa kyseenalaistaa miehisiä valta-asetelmia. Välillä luonteeni törmää yhteen katolisten instituutioiden kanssa pahemman kerran.

Ja kuitenkin koko ajan huivi kutsui nimeäni. Viime keväänä pääsin jo sille asteelle, että aloin kuunnella tuota kutsua ja googlata erilaisia mantilloja. Lopulta kesän kynnyksellä laitoin messuun ihan siistin sinisen perushuivin. Seuraavat kelat risteilivät tuolloin päässäni:

1.      Huomaakohan kukaan?

2.      Olenko outo?

3.      No nyt se hiivatin huivi putosi.

4.      Nyt se roikkuu olkapäillä.

5.      Kuka veti sen alas?

6.      Jos nyin sitä koko ajan, katsovatko kaikki minua?

7.      Taas se valahti alas. Ja sukkahousuissani juoksee silmäpako. Siihen osui jommankumman lapsen tarralenkkari.

8.      Miksi minä ajattelen koko ajan itseäni?

9.      Keskiiityyyyyy olennaiseen nainen!

10.  Messu ohi! Keskityinkö enemmän? Pyörikö ajatukset vain itseni ja huivini (ja lasten) ympärillä? Olenko turhamainen? Minä minä minä!

Ja vielä bonarina: Miksi se valahtaa alas juuri eukaristian hetkellä? Loppupäätelmä: tarvitsen kammallisen mantillan!

Kaiken tämän ajatusten sekoilun keskellä minun on pakko myöntää, että ”hunnuttaminen” tuntuu oikealle. Pidemmällä tähtäimellä se auttaa keskittymään ja fokusoitumaan messussa. Toki on pari sitä keskittymistä häiritsevää tekijää (tarkoitan ihan kirjaimellisesti) huivista huolimatta. Ihan samalla tavalla puen messuun joka tapauksessa astetta paremmat vaatteet niin itselleni kuin mainituille ”häiriötekijöillekin”. Paremmissa vaatteissa on ylevämpi olo viettää joka viikkoista juhlapäivää. Ne auttavat fokusoimaan ajatukset ja kohottamaan sielua ylöspäin. Vaatteet kunnioittavat sunnuntain pyhyyttä, ja samoin huivi kunnioittaa kirkon pyhää tilaa. Se auttaa minua, jolla on taipumusta päästää ajatukset harhailemaan levottomasti messussa. En ole mikään kontemplatiivinen tyyppi, en herkkä rukoilija, vaan riuska toimen ihminen. Silloin, ironisesti, huivi on se, joka auttaa minua keskittämään ajatukset messuun ja sen pyhyyteen.

No, vielä käytännön ongelma. Pohjolan perällä kun ollaan. Eihän täältä löydä mantilloja mistään! Käytän tällä hetkellä mainittua sinistä normihuivia, mutta hoviompelijani eli rakas anoppini on luvannut ommella minulle sekä tummansinisen että mustan pitsisen mantillan. Kaikkein parasta tässä lupauksessa on arjen ekumeeninen vuoropuhelu käytännön tasolla. Anoppini ja minä edustamme kumpikin martta-persoonallisuustyyppiä. Ekumeniaa ja uskontodialogia on se, että anoppini on ns. uudestisyntynyt herätysliikkeen edustaja, joissa katolilaisuudesta on haluttu ottaa etäisyyttä niin paljon kuin mahdollista. Ja koska en halua korostaa omaa erinomaisuuttani, niin kerronpa vielä arkisia yksityiskohtia mantillan käytöstäni: heitän huivin päähäni viime hetkellä mitenkuten lasten säätäessä ympärilläni, se valahtaa pois messun aikana ja otan sen nopeasti pois heti messun päätyttyä, koska onhan se kieltämättä vähän hankala asuste lasten kanssa.

Mantillan käyttöä tulemme pohtimaan blogissa enemmänkin. Niin sen teologista ja historiallista taustaa, kuin syitä olla käyttämättä rukoushuivia tai miksi lakkaakin käyttämästä sitä.