Kaikella on aikansa – kristittynä kiireen keskellä

Jokin aikaa sitten istuin järven rannalla ja pohdin omaa ajankäyttöäni, sekä arjen aikatauluja. En tiedä, mikä muu kertoisi oman elämän prioriteeteista enemmän kuin se, mihin ja kenen kanssa aikaa käytämme. Tuossa hetkessä olin tullut pariksi päiväksi etätöihin mummon luokse, joka oli murtanut olkapäänsä ja odotteli nyt sen luutumista paikoilleen. Vaikka etätyöt veivät sielläkin ollessa paljon aikaa, antoi etäisyys hieman perspektiiviä oman arjen kiireisiin Espoossa.

Kuluvan syksyn aikana olin huomannut, että olin mukana seurakunnassa monenlaisissa kiinnostavissa ryhmissä ja toiminnoissa, jotka kuitenkin veivät enemmän aikaa ja energiaa, kuin mitä minulla ehkä sillä hetkellä olikaan. Työt olivat alkaneet vauhdilla, ja usein huomasin miettiväni mennyttä lomaa, ja miten paljon yhteistä aikaa meillä oli silloin ollut mieheni kanssa. Olin pohtinut tätä myös ääniviestissä ystävälleni Kellenille, joka sopivasti vastasi viestiini juuri rannalla istuessani samaan aiheeseen liittyen.

Tunsin jonkinlaisen Pyhän Hengen kosketuksen, kun kuuntelin Kellenin viestiä. Hän kertoi omasta tasapainottelustaan kodin, työn ja seurakunnan välillä ja sanoi minulle, “Muista Aino laittaa etusijalle se, miten kohtaat Jumalan arkielämässä ja avioliitossa. Muista ottaa rennosti”. Kellen kertoi, että oli aiemmin haikaillut monia asioita, joita oli halunnut toteuttaa kirkossa, kunnes oli ymmärtänyt, että kaikkea tuota hän oli jo saanut kokea elämässään. Nyt hän oli kuitenkin saanut sen lahjan mitä oli niin pitkään odottanut, eli avioliiton.

Viestin lopussa huomasin liikuttuvani Kellenin sanoista, ja mietin osasinko itse muistaa ja arvostaa millaisen lahjan olin saanut.

Avioliiton kutsumus

Gregory K. Popcak kirjoittaa, että avioliitossa oleville todellinen itsensä lahjoittaminen vaatii ensin huolehtimaan ihmisistä, jotka on suoraan uskottu meille. Emme voi antaa parasta itsestämme ystäville, työtovereille ja yhteisölle ja antaa loput perheellemme. Hän on myös tehnyt kaavan sille, miten voimme miettiä omaa ajankäyttöämme perheessä, töissä ja seurakunnassa ja muissa sosiaalisissa ympyröissä. Hän ohjeistaa näin:

Ensimmäinen ulottuvuus eli perhe:

Mieti viikkoa lähimenneisyydessä, jolloin voisit sanoa, että perheesi oli parhaimmillaan. (Hyvä parisuhde ja hyvät suhteet lapsiin. Hyvät välit kaikkien kesken). Kysy nyt itseltäsi: "Kuinka paljon aikaa käytimme leikkien, puhuen ja työskennellen yhdessä tuona viikkona?" Vastaus tähän kysymykseen on se, kuinka paljon aikaa avioliittosi ja perheesi tarvitsevat toimiakseen hyvin.

Toinen ulottuvuus eli työ:

On olemassa raja sen välillä, mikä on velvollisuutemme työnantajillemme antaa koko päivän työpanos ja mikä toisaalta on oma tarpeemme korottaa itseämme ansaitsemalla mahdollisimman paljon rahaa tai olemalla paras ja rakastetuin työntekijä. Kuinka paljon aikaa ja energiaa tarvitaan antamaan työnantajallesi koko päivän työ (ja täyttämään taloudelliset tarpeesi) ylittämättä tätä rajaa siihen pisteeseen asti, että työskentelet vaurauden ja oman ylistyksesi vuoksi? Se on se aika, joka sinun tulee antaa työllesi.

Kolmas ulottuvuus eli ystävät, yhteisö, aktiviteetit:

Laske nyt yhteen kaksi aikamäärää "1" ja "2". Tämä luku edustaa viikoittaista aikaa, joka sinun tulisi omistaa työllesi ja perheellesi. Vähennä tämä luku viikon hereilläolotuntien määrästä. Voit vapaasti jakaa sen, mitä jää jäljelle ystävien, harrastusten ja yhteisöprojektien parissa.

Popcak vakuuttaa, että tällä kaavalla voimme pitää huolta siitä, että perhe-elämä ei jää muiden tärkeiden asioiden jalkoihin. Vaikka hän ei suoraan mainitse seurakuntaa kolmannessa ulottuvuudessa, lasken itse monet seurakunnan aktiviteetit tähän ryhmään.

Olen aina innostunut helposti erilaisista yhteisön rakentamiseen liittyvistä hankkeista, ja seurakunnassakin on paljon tilaisuuksia muiden auttamiseen. Kaava kuitenkin aukaisi jollain tavalla omia silmiäni siinä, että kristittynä en ole kutsuttu kehittelemään kaikenlaisia yhteisöhankkeita pääasiallisesti ja vaalimaan perhe-elämää toissijaisesti. Popcak toteaakin hyvin: “ Emme voi antaa parasta itsestämme ystäville, työtovereille ja yhteisölle ja antaa loput perheellemme.” Jos käytän töiden jälkeen parhaimman energiani erilaisissa hankkeissa, jää minusta helposti kotiin jäljelle vain sohvalla kännykkää selaavat tyhjä kuori.

Lomalla ehdittiin tehdä vapaaehtoistyötä yhdessäkin nuortenleirillä. Voisi olla mukavaa olla aina lomalla. Tai sitten ei…

Lapsiperheiden haasteet

Omaa ajankäyttöä on suhteellisen helppoa miettiä vielä tässä vaiheessa, kun omia lapsia ei ole, ja siihen voi myös paljon vaikuttaa. Tilanne voi olla hyvin erilainen perheissä, jossa lasten ja työn yhteensovittaminen on todellinen haaste, eikä helppoja ratkaisuja ole. Lisäksi meillä Suomessa on hyvin yksilökeskeinen kulttuuri, jossa lasten vanhemmille kohdistuu paljon painetta sekä ajallisesti, että toisaalta painetta olla täydellinen vanhempi ja toimia aina viimeisimpien ohjeiden mukaan. Vaikka perhe olisi hyvä laittaa etusijalle, en kuitenkaan haluaisi myöskään kulttuuria, jossa ihmiset sulkeutuvat oman ydinperheen sisälle, eivätkä ota tukea vastaan sosiaalisista verkostoista.

Onneksi parhaimmillaan kirkko voi tarjota apua myös tässä, koska se voi antaa laajemman verkoston lapsille ja vanhemmille, sekä mahdollisuuksia verkostoitua myös eri ikäisten ja eri elämäntilanteessa olevien kanssa. Esimerkiksi monelle vanhukselle tai yksinäiselle voikin olla ilo olla lapsiperheen apuna tai tukihenkilönä. Näitä vaihtoehtoja tarjoaa tänä päivänä Suomessa jo monet järjestöt kuten Mannerheimin lastensuojeluliitto tai Helsinki Missio. Myös katolisessa kirkossa ollaan nyt aloittamassa perhetyötä, jonka kautta voidaan toivottavasti jatkossa tukea monien perheiden yhteisöllisyyttä ja hyvinvointia.

Helsinki Mission mainos mielekkäästä vapaaehtoistyöstä.