Äitienpäivän odotusta

Toukokuu on katolisessa kirkossa Neitsyt Marialle omistettu kuukausi ja huomenna, 10. toukokuuta juhlitaan koko Suomessa äitienpäivää. Minun on vaikea muistaa, millaisia ajatuksia minulla oli aiemmin äitiyttä kohtaan, mutta nyt kun olen noin kahdeksan kuukautta odottanut meidän ensimmäistä lastamme, tiedän että äitiys on jo tähän asti ollut jotain aivan muuta kuin mitä olisin aiemmin kuvitellut. 

Uuteen elämänvaiheeseen liittyy paljon hyvin arkisia ja konkreettisia asioita joita täytyy omaksua, ja olen tietysti tähän mennessä jo lukenut, katsonut ja kuunnellut loputtomasti materiaalia vanhemmuuteen, raskauteen, synnytykseen, imetykseen ja moniin muihin teemoihin liittyen. Meillä on onneksi myös paljon vanhempia ystävinä, joilta on saanut jo etukäteen tietoa aiheista, joita ei itse tulisi edes ajatelleeksi, liittyen vaikka vauvan uneen tai miten vastasyntyneen voi turvallisesti laittaa nukkumaan (tähän vastaus on: selälleen, ilman tyynyä ja ilman mitään muuta mahdollista tukehtumisvaaraa). 

Kaiken tuon konkreettisen ja omaksuttavan tiedon takana tuntuu kuitenkin piileskelevän vielä paljon mullistavampi, herkempi ja samalla melko käsittämätön ajatus siitä, että täysin uusi ihminen käytännössä elää jo meidän kahden kanssamme täällä kotona, ja on pian osa meidän jokapäiväistä elämäämme. 

Sängyn maalausta.

Mistä kaikki alkoi

Olen usein miettinyt sitä, että tähänastisen elämäni kiistatta suurin muutos on ollut avioliitto ja siinä tekemämme valinta elää yhdessä ja rakastaa toisiamme sellaisena kuin olemme. Avioliiton myötä tunsin jollain tavalla saavani peilin siihen millainen olen ihmisenä, ja miten reagoin erilaisissa tilanteissa. Minulla on ehkä luontaisesti ollut melko vahva ajatus siitä, että olen oikeassa monessa asiassa, ja oma tulkintani maailmasta on aina se oikea (ehkäpä monella meistä on juuri näin). Onkin ollut kiinnostava kokemus jakaa tämä maailmankuva ja kaikki ajatukset toisen kanssa, jolloin nämä omat “oikeat” tavat ajatella ja toimia ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa toisen kanssa ja alttiita myös toisen vaikutuksille ja ehdotuksille. 

Huomasin jo melko aikaisessa vaiheessa meidän avioliittoamme, että jonkinlainen avoimuus toisen ajatuksille ja ideoille, molemmin puolin, on lopulta melko tärkeässä osassa avioliiton onnellisuuden kannalta. Samalla tietetenkin on hyvä pysyä jollain tavalla uskollisena omille tärkeille asioilleen ja arvoilleen (jotka toivottavasti ovat puolison kanssa melko samanlaiset), mutta loppujen lopuksi suurin osa avioliiton päätöksistä ei kosketa tällaisiä syvällisiä kysymyksiä, vaan ovat hyvinkin käytännöllisiä. 

Keniassa juhlamessun jälkeen 2024.

Aloin siis tehdä jossain vaiheessa kokeiluja, että toisen ehdottaessa esimerkiksi jotain suunnitelmaa päivälle, päätinkin kokeilla sitä, vaikka mielessä olisi ehkä ollut jokin omasta mielestäni parempi ehdotus. Esimerkiksi nyt raskauden aikana nämä kokeilut ovat usein yllättäneet, silloin kun olen päättänyt antaa toisen ehdotuksille mahdollisuuden. Vähän aikaa sitten mieheni esimerkiksi ehdotti että ehkä selkäkipuihin voisi auttaa jos kokeilisin matalampia kenkiä, samalla kun itse olin vakuuttunut siitä, ettei kengillä nyt ollut paljonkaan vaikutusta asiaan. Kuitenkin kokeiltuani toisia kenkiä huomasinkin niiden itseasiassa olevan aika paljon helpommat tässä vaiheessa raskautta ja helpottavan myös kävelyä.

Ehkä suurin oivallus on siis ollut tämä idea kokeilla toisen ehdotuksia, mutta samalla on ollut myös positiivinen lisä huomata, että itseasiassa monet ehdotukset voivatkin olla aika toimivia.

Kahdesta kolmeksi

Ja nyt elämään on sitten astumassa myös kolmas henkilö. Tällä kertaa vielä sillä erotuksella että häneltä ei ole kukaan missään vaiheessa kysynyt, toivoisiko hän syntyvän juuri tähän perheeseen vai kenties johonkin muuhun, mikä tuntuu tekevän tapahtumasta vielä jotenkin merkityksellisemmän. Jännitys on usein merkki siitä, että joku asia on itselle merkittävä, ja tässäkin tilanteessa huomaan välillä pohtivani sitä, millainen äiti minusta tulee, ja olenko tässä hetkessä se ihminen, joka haluaisin olla tai joksi Jumala on minut kutsunut. 

Toki rehellisyyden nimissä voin sanoa, että jonkinlainen perusajatukseni raskauden aikana on ollut se, että minusta varmasti tulee erinomainen äiti, ja että me vanhempina selviämme varmasti mistä vain ja yritämme parhaamme aina kaikissa tilanteissa. Uskoisin, että juuri näin moni esikoistaan odottava äiti ajattelee. Kuitenkin tämän varmuuden rinnalla olen välillä huomannut myös tietyn uudenlaisen nöyryyden, mikä tähän tilanteeseen liittyy, ehkä taas jonkinlaisen erikoisen sovinnollisuuden, sekä asioiden katsomisen jälleen kerran uudesta näkökulmasta oman näkökulmani lisäksi.

Jumalan suunnitelma

Jos suhteessa itseeni ja muihin on tapahtunut muutoksia,  huomaan että myös suhteessa Jumalaan ja hänen suunnitelmaansa olen nähnyt kaksi melko vastakkaista asennoitumista nousevan pintaan uuden tilanteen myötä. Minusta äidiksi tuleminen on ehdottomasti jollain tavalla myös hengellinen kokemus, ja osoittaa jotenkin luontevasti sen, että elämässä on lopulta kyse jostain suuremmasta kuin vain minusta ja minun arkisista valinnoistani. Tämä kokemus kutsuu selvästi luottamaan Jumalan suunnitelmaan, ja on antanut taas uudenlaisen uteliaisuuden elämää kohtaan. Samalla huomaan itsessäni aina välillä nousevan myös jonkin vastakkaisen tarpeen kontrolloida omaa elämää tässä uudessa elämänvaiheessa, jota en ole ehkä aiemmin niin tiedostanut.

Jokainen koulumaailmaa jotenkin tunteva on varmasti kuullut siitä, miten meistä 2020-luvun vanhemmista on kehittynyt melko mahdottomia omien lastemme suhteen. En tiedä miten hyvin se pitää paikkansa, mutta kuulopuheiden perusteella nykyajan vanhemmat ovat melko tarkkoja siitä, mille juuri minun lapseni altistuu tai miten häntä kohdellaan. Ehkä tähän liittyy myös jonkinlainen tarve varmistaa, että oma lapsi saa juuri parhaat lähtökohdat ja mahdollisuudet elämässä.

Juttelimme vähän aikaa sitten erilaisista kouluvaihtoehdoista mieheni kanssa, ja kerroin tässä yhteydessä, millaisessa koulussa minusta lasten on yleisesti ottaen hyvä kasvaa. Yllätyin itsekin, kun huomasin, että itseasiassa minulla oli hyvin pitkä lista asioista liittyen esimerkiksi koulun ilmapiiriin, kokoon tai opetuksen laatuun. Luulen, että tämän taustalla vaikuttaa osaltaan se, että olen itse kasvanut maaseudulla, mistä johtuen ajatus siitä, että kasvattaisimme lapset Helsingissä tai pääkaupunkiseudulla, tuntuu aina jonkinlaiselta riskiltä, koska se on niin kaukana omasta lapsuudestani.

Muistan, että koulukeskustelussa mieheni kuunteli listan loppuun asti, ja totesi sitten, että ehkä tässä meidänkin kutsumuksessa on lopulta kuitenkin kyse siitä, että uskaltaa myös jotenkin jättäytyä Jumalan suunnitelman varaan. Eikä näin jokaiseen yksityiskohtaan tarvikaan itse vaikuttaa, vaan voi jäädä myös luottamuksella seuraamaan miten asiat etenevät.

Myöhemmin törmäsin tähän samaan ajatukseen Jacques Philippen kirjoittamassa, ajatuksia herättävässä kirjassa “Called to Life.”  Luvussa Openness to the Future Philippe kirjoittaa vapaasti suomennettuna:

Itse asiassa on parempi, ettemme tiedä tulevaisuutta, vaan löydämme sen askel askeleelta. Meillä on kiusaus kuvitella, että turvallisuus on tulevaisuuden hallinnassa, mutta oikeastaan päinvastainen on totta: mitä luottavaisemmin uskomme tulevaisuuden Jumalalle yrittämättä tietää tai hallita sitä, sitä turvallisempia ja rauhallisempia olemme.

Erilaisia kutsumuksia

Ajatus kontrollista on saanut minut usein pohtimaan sitäkin, että kristittynä minua ei ole kutsuttu vain äidiksi omille biologisille lapsilleni, vaan edelleen myös lähimmäiseksi kaikille muille. Tietysti rakkaus ja myös järki vaativat ensisijaisesti huolehtimaan omista lapsista, ja varmistamaan, että heillä on kaikki tarpeellinen. Tämä on kuitenkin vielä melko kaukana sellaisesta asenteesta, että minun lapseni ansaitsevat aina kaiken parhaan, ja tarvittaessa heidän tulee saada se muiden kustannuksella. 

Tämän lisäksi, Jumalan ei kutsu meitä vain biologisiksi vanhemmiksi, vaan hän jatkuvasti kutsuu ihmisiä myös adoptiovanhemmiksi, sijaisvanhemmiksi, tai muiksi tukihenkilöiksi niille lapsille ja nuorille, joilla ei muuten olisi turvallisia aikuisia elämässään. Ja kaiken lisäksi hän kutsuu meitä hengellisiksi ohjaajiksi tai -veljiksi ja -sisariksi kulkemaan yhdessä.

Huomaan, että varsinkin odotusaikana minulla on usein ollut mielessä muidenkin lapset ja nuoret, ja lisäksi kaikki ne, jotka eivät saa aloittaa elämäänsä hyvistä lähtökohdista. Tässä kohtaa toivoisinkin, että Jumala kutsuu minua ja meidän perhettä tekemään jotain myös noiden lasten puolesta joskus tulevaisuudessa. Tämäkin viimeinen ajatus kuuluu nyt ehkä kuitenkin sille listalle, jonka voin tässä hetkessä jättää Jumalalle, ja luottaa että saan vastauksen siihen joskus tulevaisuudessa.