Luovuudesta ja luotuisuudesta
Olen vastikään aloittanut luovan kirjoittamisen kurssilla. Siitä kun viimeksi kirjoitin tarinoita on jo yli kymmenen vuotta: yläaste- ja lukioiässä haaveilin kirjailijan urasta, luin paljon kaunokirjallisuutta ja työstin omaa romaanikäsikirjoitusta. Yliopiston myötä luku- ja kirjoitusharrastus kuitenkin jäivät – historian opintoihin ja nyt myöhemmin tutkijan työhön kuului niin paljon lukemista ja (akateemista) kirjoittamista, että oli vaikea löytää aikaa ja intoa näille vapaa-ajalla. Pari vuotta sitten esikoista odottaessani sain kuitenkin lukuharrastusta elvytettyä ja suureksi ilokseni se on edelleen jatkunut. Kaunokirjallisuus on rikastuttanut arkea merkittävästi, avannut uusia tapoja ajatella ja katsoa maailmaa. Se on myös palauttanut mieleen, kuinka kaunokirjallisuudella ja luovalla kirjoittamisella on ollut keskeinen rooli omalla uskon matkallani.
Minut on kastettu katoliseen kirkkoon jo vauvana, ja kuten varmaan aika monet katolisessa perheessä kasvaneet lapset, kävin sunnuntain messuissa ”koska äiti käskee”. Esiteini- ja teini-iässä aloin etenevissä määrin protestoimaan tätä viikonloppujen verottamista vastaan. Kun kutsu kävi lauantaiselle kurssille vahvistuksen sakramenttiin valmistautumista varten, kieltäydyin ehdottomasti – eihän nyt molempien viikonlopun vapaapäivien uhraaminen kirkolliseen höpötykseen ollut mitenkään kohtuullista.
Mihin sitten käytin viikonlopun vapaat? Lukemiseen ja kirjoittamiseen. Suhtauduin harrastukseeni harvinaisen tavoitteellisesti: uppouduin Austenin ja Brontën klassikoihin, tilasin kirjailijalehteä ja osallistuin useana vuonna NaNoWriMo-kirjoitushaasteeseen* kirjoittaen kuukaudessa noin 200 sivua romaanikäsikirjoitusta. Pidin kaunokirjallisuutta itsestäänselvästi arvokkaana ja tärkeänä osana elämää. Minusta oli myös kasvanut (isäni innoittamana) suuri Tolkien-fani. Luettuani Taru Sormusten Herrasta useampaan otteeseen aloin tutustua Tolkienin muuhun tuotantoon. Sieltä löysin Saduista-esseen sekä kiehtovan Mythopoeia-runon – ja nämä muuttivat suhtautumiseni uskoon ja kirkkoon täysin.
Sekä Saduista että Mythopoeia ovat kuvitteellisten tarinoiden (kuten satujen ja mytologioiden) ja inhimillisen luovuuden puolustuspuheita, joissa Tolkien ammentaa syvällisesti katolisesta uskostaan. Varsinkaan Mythopoeia ei ole alkukielellä helppoa lukemista, mutta jokin sai minut palaamaan siihen kerta toisensa jälkeen. Runossa Philomythus (”myyttien rakastaja”) puhuttelee Misomythusta (”myyttien vihaajaa”) ja perustelee, miksi kuvitteelliset tarinat eivät ole valetta eivätkä vääränlaista todellisuuden pakoilua, vaan päinvastoin heijastavat ja muistuttavat suurimmista mahdollisista totuuksista. Ihmisen luova impulssi kumpuaa Philomythuksen mukaan suoraan tämän luotuisuudesta: ihminen on Jumalan, suurimman Luojan kuva, ja siten ihmisen luontoon kuuluu olla luova. Vaikka syntiinlankeemus on haavoittanut tätäkin kykyämme, se ei ole sitä tuhonnut. Katolisen kirkon katekismuksen ensimmäisen osan otsikkokin kuuluu: ihminen on ”jumalakykyinen”. Mythopoeiassa Tolkien kirjoittaa:
The heart of man is not compound of lies,
but draws some wisdom from the only Wise,
and still recalls him. Though now long estranged,
man is not wholly lost, nor wholly changed.
[…]
Though all the crannies of the world we filled
with elves and goblins, though we dared to build
gods and their houses out of dark and light,
and sow the seeds of dragons, ‘twas our right
(used or misused). The right has not decayed.
We make still by the law in which we’re made.
Ihmissydän ei ole valheiden tyyssija
vaan sillä on viisautta, Ainoalta Viisaalta saatua,
ja Hänet se muistaa yhä. Vaikka jo kauas loitonnut
on ihminen, ei hän ole täysin kadotettu eikä kokonaan muuttunut.
[--]
Vaikka me täytimme maailman kaikki kolkat
haltioin ja hiisin, vaikka rohkenimme rakentaa
jumalat asuinsijoineen valosta ja pimeydestä
ja kylvimme lohikäärmeiden siemenet, se oli oikeutemme
(jota voimme käyttää tai väärinkäyttää). Tuo oikeus meillä on yhä.
Kuten meidät kerran luotiin, me itse yhä luomme.
— Puu ja lehti (WSOY 2002), s. 144-146.
(Suomennos: Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ajatus ihmisestä ”alempana luojana” (engl. subcreator) toistuu Tolkienin Saduista-esseessä. Sekä runossa että esseessään Tolkien vastaa myös niille, jotka pitävät tarinoita ”vain” pakona todellisuudesta. Tolkienin mukaan maallinen, langennut todellisuus, jossa pahuus ja kärsimys ovat jatkuvasti läsnä, on tosiaan pakenemisen arvoinen:
All wishes are not idle, nor in vain
fulfilment we devise – for pain is pain,
not for itself to be desired, but ill
Eivät kaikki toiveet ole turhanpäiväisiä, emmekä me turhaan
täyttymystä tavoittele – sillä tuska on tuskaa,
ei itsessään haviteltavaa, vaan pahaa
— Puu ja lehti, s. 146-147
Halumme paeta maailman pahuutta ei luonnostaan johda pakoon johonkin epätodelliseen tai valheelliseen, vaan suuntautuu kohti hyvyyttä, toivoa ja iloa – toisin sanoen Kristusta ja pelastustamme. Tarinat voivat muistuttaa meitä tästä suuremmasta totuudesta, joka on kaikkea maailman pahaa voimakkaampi. Saduista-esseessä Tolkien kiteyttää tämän loistavasti eukatastrofi-käsitteessä:
Satujen tuoma lohtu on iloa onnellisesta lopusta: tai vielä tarkemmin kyse on hyvästä katastrofista, yllättävästä iloisesta “käänteestä” (sillä ainoallakaan sadulla ei ole todellista loppua). Tämä ilo on niitä asioita, jotka satu osaa tuottaa verrattoman hyvin, eikä se ole olemukseltaan sen enempää “pakoa” kuin “karkuruuttakaan”. Satumaisissa toisen maailman kehyksissään se on äkillinen ja ihmeellinen armo, jonka ei koskaan voi laskea toistuvan. Se ei kiellä dyskatastrofin, surun ja epäonnistumisen, mahdollisuutta. Niiden mahdollisuus on välttämätön pelastuksen ilolle. Eukatastrofi kieltää (huolimatta suuresta määrästä vastakkaisia todisteita, jos niin halutaan) kaikenkattavan lopullisen tappion ja on siinä mielessä evankeliumi, joka antaa ohikiitävän vilahduksen ilosta, ilosta joka on maailman muurien tuolla puolen, syvästä kuin suru.
— Puu ja lehti, s. 91
(Suomennos: Vesa Sisättö)
Teiniaikainen intuitioni, että kirjallisuudella on merkitystä, oli siis aivan oikea. En kuitenkaan ollut aiemmin ymmärtänyt, mistä tuo merkitys kumpusi. Tolkienin ajatukset ihmisen luotuisuudesta, luovuudesta ja hyvien tarinoiden hengellisestä arvosta asettivat rakkauteni kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen aivan uuteen ja paljon suurempaan kontekstiin kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Tämä oli ensimmäinen todellinen kosketukseni teologiseen ajatteluun. Se puhutteli niin, että heräsin kysymään, mitä muuta sanottavaa kirkolla oli maailmasta ja ihmisyydestä.
Enää en olisi kehdannut puhua “kirkollisesta höpötyksestä”. Lähdin kertaamaan katolisen uskon perusteita, kolusin nettiä ja vanhempieni kirjahyllyjä. Luin messun merkityksestä, ja pian minua ei enää tarvinnut maanitella sunnuntaisin kirkkoon. Lukion lopussa vastaanotin vahvistuksen sakramentin. Vahvistuksen sakramentti ajoittuu hetkeen, “jolloin nuoren tulee kantaa vastuu omasta hengellisestä elämästään” (Katolinen.fi). Olen edelleen kiitollinen, että sain mennä vahvistuskurssille juuri silloin, kun olin siihen itse valmis – ja kiitollinen Tolkienille, jolla oli näin oleellinen rooli valmistautumisessani.
On ollut jännittävää palata nuoruuden kirjoittamisharrastuksen pariin näin pitkän ajan jälkeen. Vielä en tiedä, millainen kirjoittaja olen nyt, kun olen elänyt vuosikymmenen aikuisena katolilaisena. Mitäköhän oivalluksia onkaan tällä kertaa luvassa?
* NaNoWriMo eli National Novel Writing Month oli vuodesta 1999 järjestetty yhteisöllinen kirjoitushaaste, jossa tavoitteena oli edistää marraskuun aikana omaa kirjoitusprojektia 50 000 sanan verran. NaNoWriMo-järjestö lakkautti toimintansa keväällä 2025.
Lähteet:
J. R. R. Tolkien, Puu ja lehti, WSOY 2002.
Katolisen kirkon katekismus, Katolinen tiedotuskeskus 2005.
“Vahvistuksen sakramentti”, Katolinen.fi: https://katolinen.fi/sakramentit/vahvistuksen-sakramentti/
