Toukokuussa on katekeesin viimeinen päivä. Olen opettanut uskontoa vuodesta 1988. Opetamme 5 päivää syksyllä ja 5 päivää keväällä. Periaatteessa on koulujen velvollisuus järjestää uskonnonopetusta, jos on enemmän kuin 3 oppilasta koulussa. Tämä ei toteudu Turussa monesta syistä: rehtorien laiskuus, vaikeus synkronisoida lasten aikataulut, diasporan tilanne. Opetus on useimmiten vain etänä, lapset ovat ruudun äärellä ja joku opettaa heitä Teamsissa. Jotkut lapset eivät saa mitään ja sen vuoksi tulevat kerran kuussa kirkolle. Meillä on Turussa useita ryhmä, joita vapaaehtoiset maallikot opettavat vaihtelevalla koulutuksella mutta aina hyvällä tarkoituksella. Tokaluokkalaiset, kolmannen, neljännen, viidennen ja kuudennen luokat ovat vaihtelevasti isoja; joskus 5-6 oppilasta, joskus 20. Seitsemäs, kahdeksas ja yhdeksäs luokka muodostaa yhtä ryhmää, jota olen opettanut vuosia. Tänän vuonna oli yli 25 oppilasta. Meillä ei ole tiloja. Yksi ryhmä on seurakuntasalissa, yläaste on Birgitta-salissa ja muut lähtevät kävelemään Luterilaisen seurakunnan lainamiin tiloihin. Kyseessä on nuorisotilat; huoneissa ei ole tuolia eikä pöytiä vaan 2 tai 3 sohvaa pitkin seinää. Lapset istuvat lattialla. Meillä oli aikaisemmin mahdollisuus käyttää lähikoulun tiloja, mutta yllättäen tilat tulivat maksulliseksi ja 400 euroa per kerta oli liika seurakunnan budjetilla. Yksi vapaaehtoinen äiti valmistaa voileipiä taukoa varten. Muutama vapaaehtoinen nuori auttaa paimentamaan lapsia. Koko toiminta on köyhä, raskas, vaatimaton. Aloitamme klo 9.30 ja klo 13.00 on yhteinen messu, johon on kutsuttu vanhempia. Harva vanhempi tulee, itseasiassa tosi vähän. Tänä vuonna olen ollut erityisen väsynyt ja turhautunut ryhmän passivisuuden ja häirinnän vuoksi. Yli 25 teinin opettaminen ilman hienoja välineitä ja menetelmiä on vaativaa. Joutuu koko ajan kilpailemaan kännykän kanssa. Tämän seurauksena olen pohtinut laajemmin ja syvällisemmin uskonnon ”opettamista” tai itse asiassa ”uskon välittämistä”.
Ilmausta "uskon välittäminen" käytetään keskusteltaessa sekularisaation ja kristinuskon vastaisen kehityksen ilmiömäisestä etenemisestä nyky-yhteiskunnissamme. Tätä termiä käytetään myös katekeesissa, (uskonnon opetuksessa) ja evankelioimisen yhteydessä. Se sisältää kuitenkin useita merkityksiä.
Tämä essee pyrkii pikemminkin herättämään kysymyksiä kuin tarjoamaan vastauksia ja pohtimaan termin "uskon välittäminen" käyttöä. Menetelmänä on tutkia termin "välittäminen" käyttötarkoituksia ja konteksteja. Välittäminen/siirtäminen on termi, jota käytetään kuvaamaan tiedon siirtymistä ihmiseltä toiselle; esimerkiksi tiedon, kokemuksen tai asiantuntemuksen siirtymistä. Englanniksi ja ranskaksi sanotaan ”transmission.” Sana kuvaa paremmin mistä on kyse.
Kun puhutaan ”transmissionista” puhumme myös perinnön tai omaisuuden siirtymisestä; tässä tapauksessa se viittaa omistusoikeuden siirtymiseen henkilöltä tai laitokselta toiselle.
Lääketieteellisessä terminologiassa siirtäminen tarkoittaa tartuntaa kuten AIDSin, tuberkuloosin tai COVID-19:n, tai sitten tauti siirtyy viallisen, puuttuvan tai muun geenin geneettisen siirtymisen kautta tai sitten puhutaan elinsiirrosta.
Lääkärit ja sairaanhoitajat välittävät tietoa tiimiltä toiselle jakaakseen tärkeää tietoa potilaidensa sairauksista. Asevoimat välittävät tietoja moni eri tavoin. Esim. armeijassa on aivan oma yksikkö joka hoitaa ”transmission.”
Ilmaisua ”uskon välittäminen”, joka esiintyy myös Katolisen kirkon katekismuksen 1 johdannossa, toisessa luvussa, on kuitenkin vaikea ymmärtää. Katekismuksessa siirrymme suoraan katekeesin käsitteeseen ”lasten, nuorten ja aikuisten kasvatuksena uskossa, johon erityisesti kuuluu kristillisen opin opettaminen” (5. artikla).
Lisäksi luvun 3 artiklassa 153 todetaan: "Usko on lahja Jumalalta, Hänen meille antamansa yliluonnollinen hyve." Tarkoittaako tämä, että jos usko on lahja Jumalalta, vain Hän voi sen välittää? Mitä "uskon välittämisen" käsite siinä tapauksessa merkitsee meille? Siksi vaikuttaa tärkeältä korostaa eroa teologisena hyveenä olevan "uskon" ja uskon sisällön, talletuksen, meille opetetun katekismuksen välillä. Usko on siis lahja Jumalalta, kuten katekismus toteaa, mutta "uskominen" on henkilökohtainen vastaus, ja uskon sisältö eli uskon kohteet kuuluvat katekismukseen.
Kun puhumme uskon välittämisestä, mistä puhumme? Ja mitä tämä ilmaus tarkoittaa? Emme voi sivuuttaa sitä, kuinka tärkeää on erottaa toisistaan usko teologisena hyveenä ja katekeesin kautta välitetty "uskon talletus" tiedon, perinnön ja perinnön siirtona. Tätä käsittelevät kaksi ensimmäistä kappaletta. Siirtymistä "tartuntana" käsitellään Edith Steinin hengelliselle matkalle omistetussa kappaleessa. Seuraava osio on omistettu evankelioinnille, ja lopuksi tarkastelen monille aikalaisillemme tuskallista kysymystä: kun on kylvänyt, mutta ei näe satoa, ei edes itämistä.
Usko, teologinen hyve. Katolisen kirkon katekismuksen 2. luvun 50. artiklassa todetaan: "Täysin vapaalla päätöksellä Jumala ilmoittaa itsensä ja antaa itsensä ihmiselle." Usko, uskominen, on yksilön vapaa ja luja vastaus Jumalan aloitteeseen.
Useissa evankeliumikertomuksissa usko Jeesukseen edeltää kuitenkin henkilökohtaista kohtaamista Hänen kanssaan; esimerkiksi Mark. 2:1–12; Mark. 5:21–43; Mark. 7:24–30; Mark. 10:46–52. Näiden Jeesuksen ihailemien ihmisten usko yhdistetään suureen ahdinkoon, syvään kärsimykseen sekä toivoon paranemisesta ja vapautumisesta.
Pitääkö uskolle avautuakseen kokea tarvetta? Surua? Ahdinkoa? Onko toivo välttämätön ehto? Katekismus vahvistaa ensimmäisen luvun 27. artiklassa, että ihmiskunta kykenee kohtaamaan Jumalan, että kaipaus Jumalaan on kirjoitettu ihmiskunnan syvyyksiin, luotuna Jumalan kuvaksi ja kaltaisuudeksi. Ensimmäiset kristilliset yhteisöt Jerusalemissa, Korintissa, Tessalonikassa ja Roomassa koostuivat köyhistä ihmisistä, orjista ja puutteenalaisista, vaikka erityisesti Stefanos oli lukutaitoinen.
Apostolien teot ja Pyhän Paavalin kirjeet kuitenkin osoittavat, että kristinusko levisi nopeasti kaikkiin roomalaisen yhteiskunnan luokkiin. Nykyään Intiassa suurin osa kristityistä kuuluu dalit-kastiin. Kastijärjestelmä on virallisesti kielletty Intiassa, mutta se elää edelleen jokapäiväisessä elämässä. Kirkon dalitit ottivat uuden kardinaalinsa ilolla vastaan. Anthony Poolasta tuli ensimmäinen intialainen dalit, joka ylennettiin kardinaalin arvoon 27. elokuuta 2022. Tämä kasti kärsii vakavasta syrjinnästä jopa kristittyjen keskuudessa.
Ovatko lapsemme, nuoremme ja aikuisemme nyky-yhteiskunnissa liian "rikkaita", materiaalisen hyvinvoinnin, vaurauden halun sekä mukavuuden ja nautinnon kaipuun taakkana siinä määrin, että Jumalan kaipuu ei löydä tiensä heidän tietoisuuteensa?
Vai ovatko he yksinkertaisesti "liian onnellisia" halutakseen mitään muuta? Vai ovatko he liian keskittyneitä kaikenlaisiin häiriötekijöihin kokeakseen elämän tarkoituksen eksistentiaalista ahdistusta, ja ehkä he tuskissaan tai kärsiessään kääntyvät sen sijaan psykiatrien, onnellisuusasiantuntijoiden, positiivisen psykologian harjoittajien ja uusien uskomusten puoleen – "asiantuntijoiden", kuten brittiläinen sosiologi Anthony Giddens kuvailee heitä kirjassaan "The Consequences of Modernity"?
Uskon talletuksen välittäminen. Katolisen kirkon katekismuksen toisessa luvussa oleva 2. artikla, "Jumalallisen ilmoituksen välittäminen", täsmentää, että "evankeliumin välittäminen tapahtui Herran järjestyksen mukaan suullisesti saarnaamalla ja sitten kirjallisesti" (76. artikla). Tämä apostolinen saarnaaminen jatkui apostolisessa suksessiossa. "Kirkko jatkaa opissaan, elämässään ja jumalanpalveluksessaan ja välittää jokaiselle sukupolvelle kaiken, mitä se itse on, kaiken, mihin se uskoo" (78. artikla). Näin ollen on olemassa tieto – eli oppi – kristillinen elämä, yhteisön todistus ja jumalanpalvelus – liturgia – joka välittyy sukupolvelta toiselle.
Näemme siis: 1) tiedon välittymistä uskon sisällöstä, siitä, mihin uskomme, Jumalasta, johon uskomme; 2) yhteisön, joka elää uskoaan; 3) jumalanpalveluksen eli rukouksen ja liturgian.
"Usko välittyy ensisijaisesti kasteen kautta." Kasteen liturgiassa pappi kysyy: "Mitä haluat?" ja kastetta pyytävä vastaa: "Uskoa!" Mutta jos kastetta ei elä yhteydessä yhteisöön, jos sitä ei ravitse rukous ja muotoile katekismus, usko jää alkiovaiheeseen; se ei kasva. Kasteessa vastaanotettu usko vaatii sitoutumista sen vastaanottajalta.
Syyskuun 20. päivänä juhlimme pyhien Andrew Kim Tae-gonin, Paul Chong Ha-sangin ja heidän seuralaistensa, korealaisten marttyyrien, miesten, naisten, maallikkojen, naimisissa olevien tai naimattomien, vanhusten ja lasten muistoa. 1600-luvun alussa muutamat maallikot toivat kristinuskon Koreaan. Miten? Kenen toimesta? Joku oli saanut Raamatun jostain Kiinasta ja tuonut… Sen inspiroimana ensimmäiset korealaiset tulivat kristityiksi, ilman kastetta, ilman pappeja, ilman messua.
Vuonna 1836 ensimmäiset ranskalaiset lähetyssaarnaajat löysivät rohkean ja hartaan kristillisen yhteisön, jota johtivat maallikot. Miten nämä korealaiset kristityt elivät, uskoivat ja rukoilivat? Eivätkö he käyneet messussa? Vai viettivätkö he Herran ehtoollista kodeissaan, kuten varhaiskristityt? Miten he välittivät omistautumistaan Kristukselle vihamielisessä maailmassa? Heitä vainottiin vuosina 1839, 1846 ja 1866, mutta vasta lähetyssaarnaajien saapumisen jälkeen.
Mitä nämä 1600-luvun korealaiset kristityt voisivat opettaa meille? Kuinka haluaisinkaan kuulla heidän puhuvan uskostaan, rukouksestaan, elämäntavastaan! Usko täytyy olla vapaaehtoinen vastaus (artikla 160), se on inhimillinen teko (artikla 154), se pyrkii ymmärrykseen (artikla 158) ja on välttämätön pelastukselle (artikla 161). "Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?" (Luukas 18:8) Kuinka voimme tutkia edelleen sanan "välittäminen" merkityksiä?
Ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille Paavali kirjoittaa: ”Sillä annoin teille eteenpäin sen, minkä itse olin saanut” (15:1–11), ja: ”Sillä minä sain Herralta sen, minkä annoin teille eteenpäin” (11:17–26, 33). Paavali ei välitä ensisijaisesti tietoa, vaan kokemusta: kohtaamista Kristuksen kanssa, kristillisen yhteisön yhdessä elämistä ja toimintaa, tapaa olla yhdessä maailmassa, mutta ei maailmasta.
Miten tätä eletään tänään? Missä ja miten? Usko välittyy kuin ”tartunta”. Keväällä valmistelin luentoa Edith Steinistä. Edith janoaa totuutta; hänen sisällään on tämä halu, tämä kutsumus, tämä tyhjyys, tämä nälkä. Hän epäröi, etsi ja opiskeli intohimoisesti. Ja sitten olivat hänen ystävänsä Adolf ja Anna Reinach, filosofit ja kristityt. Kun Adolf kuoli rintamalla vuonna 1917, Anna oli 33-vuotias nuori leski. Edithiä liikutti syvästi Annan sisällä asuva hiljainen usko ja toivo.
Kesällä 1921 Edith luki Avilan Teresan elämäkertaa. Samana kesänä hän meni kirkkoon ja näki siellä kotirouvan, joka tuli rukoilemaan matkalla kotiin torilta kantaen ostoskassia, josta törrötti purjoa. Kuka oli tämä niin lähellä oleva Jumala, että kotirouva saattoi tulla rukoilemaan noin kirkkaassa päivänvalossa kotitöidensä keskellä? Edith Steinistä tulisi Ristin sisar Teresa Benedicta, ja hän kuoli 9. elokuuta 1942 Auschwitzissa.
Ensin on siis nälkä, jano, halu... sitten on todistamisen kokemus, kohtaamisen kokemus, ja vasta sitten syntyy tieto. Edith Steinin ensimmäinen elämäkerran kirjoittaja, Teresia Posselt, kertoo, että luettuaan Teresa Avilalaisen elämäkerran, Edith osti katolisen kirkon katekismuksen ja messukirjat, jotka olivat tuolloin latinaksi. Hän halusi kastaa itsensä heti, mutta pappi pyysi häntä valmistautumaan noin kuusi kuukautta. Tammikuun 1. päivänä 1922 hänet kastettiin Pyhän Martinuksen kirkossa Bergzarbernissa.
Säteilevätkö kasvoni, koko olemukseni, iloa ja toivoa kuten Anna Reinachin, vaikeuksissa ja niistä huolimatta, niin että "järkyttää" ympärillään olevia? Olenko kuin se kotirouva, joka pysähtyy matkallaan lähikirkkoon tervehtimään Jeesusta ja hämmästyttää ohikulkijaa?
24. elokuuta 2022. Uskontojen välinen keskustelu Turun luterilaisessa tuomiokirkossa. Naispastori kutsui buddhalaismunkin, Delhin Dalai Lama -keskuksen presidentin Geshe Dorji Dmadulin, ja minut katolilaisena vihittynä naisena keskusteluun hengellisestä elämästä. Ennen keskustelua vierailimme tuomiokirkossa, ja munkki Geshe pysähtyi alttarin yläpuolella olevan maalauksen eteen. Siellä oli maalaus, joka kuvasi Jeesuksen kirkastumista. Munkki sanoi minulle: "Sisar Florence, luuletko opetuslasten ymmärtäneen, että he olivat nähneet Jumalan eivätkä kuolleet?" Hänen kysymyksensä hämmästytti minua... Millaista tietoa Raamatusta, kuinka syvällistä ymmärrystä uskonnostani! Löytyikö uskoa muualta kuin mistä odotamme sen löytävämme? Tällä buddhalaisella munkilla oli tietoa, tietoa Raamatusta, kristillisestä teologiasta, paljon enemmän kuin katekismuksen opiskelijoillani, mutta oliko se usko Jeesukseen Kristukseen?
Mitä nuoret pakanamme ymmärtävät nähdessään katedraalinjulkisivun? Fra Angelicon maalauksen Uffizin galleriassa Firenzessä, tai Rembrandtin huikean tuhlaajapojan maalauksen (maalattu vuonna 1668) Pietarin Eremitaašissa?
Evankeliointi
Katekeesi-opas selittää hyvin selvästi, miksi katekeettisen teon on oltava evankelioimisen teko ja kutsu kääntymykseen. ”Voi minua, ellen julista evankeliumia!” huudahtaa Pyhä Paavali ensimmäisessä korinttilaisille osoitetussa kirjeessä 9:16. Miten meidän tulisi nähdä katekeesi/uskonnon opetuksen paikka tässä syvästi kristinuskosta eronneessa yhteiskunnassa? Voidaanko katekeesi ajatella koulutuksen muotona, uskon sisältöä koskevan tiedon välittämisenä, osoittaa vain jo kastetuille ihmisille tai niille, joille ”uskon ovi” (Ap.t. 14:27) on avattu ja jotka ovat katekumenaatin prosessissa?
He ovat jossain määrin kuin ne ihmiset, joita Jeesus ihailee, koska heillä on uskoa, kaipaus Häneen, he tulevat Hänen luokseen. Heillä on jo halu ja tahto tietää lisää heissä asuvasta uskosta. Haasteena on siis evankelioiminen, puhtaasti ja yksinkertaisesti hyvän sanoman julistaminen, kerygma, jotta ihmiset voivat tulla katekumenaattiin.
Apostolien tekojen toisessa luvussa, jakeessa 22, apostoli Pietari julistaa uskonsa Jeesukseen Kristukseen helluntaina, joka on kerygman alkuperä. Se sisältää seuraavat elementit: Jeesus Kristus on Messias, Jumalan Poika; hän kuoli ja nousi ylös, ja se, joka puhuu, todistaa tästä henkilökohtaisesti; hän kutsuu kääntymykseen. 300-luvulla kerygma julkaistiin virallisesti Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa. Kerygma on ensisijainen ja pysyvä, ja "uskon välittäminen" on sitä seuraava katekeettinen teko. Apostolien aikoina kerygman julistaminen suullisen luonteensa ja suoran todistuksen muodossaan ei ollut tieteellinen strategia, joka olisi tutkinut kaikkia tiedonvälityksen muotoja ja etsinyt tehokkaampia keinoja.
Tulee mieleen Ranskan tilanne Ranskan vallankumouksen jälkeen, jota voitaisiin kutsua myös sisällissodaksi. Tuhansia pappeja, munkkeja ja nunnia tuhottiin järjestelmällisesti, kokonaisia sääntökuntia lähetettiin maanpakoon naapurimaihin, kirkkoja ryöstettiin ja tuhottiin, ja taideperintö tuhottiin. Kuinka tämä kristinuskoa menettänyt Ranska evankelioitiin? Kuinka paljon myöhemmin työläispapit ja muut yrittivät evankelioida työväenluokan yhteisöjä ja maaseutua?
Mysteeri
Uskon sisältö välittyy ensisijaisesti perheessä. Ensimmäinen yhteisö, joka elää uskosta ja uskossa, on perhe. Viime kesänä, muutaman vuoden eron jälkeen, tapasin uudelleen vanhoja ystäviäni Marcia ja Martinea. Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen Marc oli vihitty pysyväksi diakoniksi työskennellessään vielä sairaanhoitajana, ja Martine oli opettaja. Heillä on kolme lasta, jotka ovat nyt 30–40-vuotiaita. Kukaan heistä ei ole katolilainen, eivätkä heidän lapsiaan ole kastettu. Marc ja Martine ovat murheen murtamia.
Silti, ilman liiallista hurskautta, he rukoilivat yhdessä lastensa kanssa joka ilta ja ennen ruokailua. He kävivät messussa, pojat toimivat alttaripalvelijoina, ja he tekivät joskus pyhiinvaelluksia kesällä. He myös urheilivat ja harrastivat musiikkia. Uskonto ei ollut aivopesua, vaan jokapäiväistä todellisuutta, joka oli integroitu heidän elämäänsä. Marc ja Martine ihmettelevät, mitä tapahtui... miksi uskoa ei siirretty eteenpäin? Onko olemassa Jumalan antama aika, vai kenties meidän on myönnettävä, ettei se ole ihmisen luomaa?
Olen opettanut seurakunnassani vuodesta 1988. Minulla on ollut useita satoja 7–15-vuotiaita lapsia. Lapset, jotka olivat 8-vuotiaita vuonna 1988, ovat nyt nelikymppisiä ja itse vanhempia, mutta olen huomannut, etteivät heidän lapsiaan ole kastettu, saati lähetetty uskontotunneille. En näe enää yhtäkään heistä messussa. Jotkut perheet ovat tietysti muuttaneet pois, mutta…
Eräänä päivänä eräs mies tuli luokseni ja sanoi olleensa oppilaani. Hän muistutti minua tunneistamme, toukokuun ulkoilmamessusta lukuvuoden päätteeksi, vierailustani hänen perheensä luona silloisen kirkkoherran kanssa ja vuodesta, jolloin hän otti vastaan ensimmäisen kommuunion. Hän jopa kertoi minulle, lähes liikuttuneena, että vasta äskettäin hän oli tajunnut, että tuota vierailua varten hänen perheensä luona hänen ensimmäisen kommuunion vuonna, olimme ajaneet 240 kilometriä, koska he asuivat kaukana seurakunnasta. Hänellä oli melko hyvät muistot, mutta hän kertoi minulle: "En oikeastaan usko, tai ehkä uskonkin, mutta en harjoita. Ja mitä tulee Kirkkoon... tiedäthän."
"En, en tiedä", halusin vastata.
Sydämeni särkyy. Mietin, mitä virheitä me, minä, olemme tehneet uskon välittämisessä eteenpäin? Vai kenties perustavanlaatuisia virheitä ei olekaan, koska se on mysteeri? Uskon mysteeri? Mietin katekismustunnin lapsia. Olivatko he vain nälkäisiä totuudelle, kauneudelle, Jumalalle? Nykyisten 13–15-vuotiaiden lasteni kanssa kohtaan heidän älypuhelinriippuvuutensa. Yritämme altistaa heidät rukoukselle, pyhyydelle.
Joka kesä järjestämme viikon mittaisen retriitin/leirin 15-vuotiaille, jotka vastaanottavat vahvistuksen sakramentin. Se on vapaaehtoista ja ilmaista. Nuoret tulevat tietenkin. Pyhän Sakramentin adoraation aikana, jota tarjoamme, meidän on "taisteltava" kilpaillaksemme heidän puhelimillaan pelaamiensa videopelien kanssa.
Heidän välinpitämättömyytensä on ylimielistä, ja jos huomautamme siitä, heidän aggressiivisuutensa on pilkkaavaa ja loukkaavaa.
Uskoni, omistautumiseni Jeesukselle, ei ole tarpeeksi tarttuvaa. Tunnen tuskaa ja surua, ja rukoilen, rukoilen kuin hullu nainen: "Herra, tule avuksemme, tule nopeasti pelastamaan meidät, lähetä Pyhä Henkesi, että Hän herättäisi aikamme ihmisten sydämissä kaipauksen Sinua kohtaan, jonka pani heihin luodessasi heidät."
Lopuksi
Termi "uskon välittäminen" on monimutkainen; se on termi, jolla on useita kerroksellisia ja toisiinsa kietoutuneita merkityksiä. On selvää, että uskon välittäminen on monimutkainen käsite. Välitetään todistus, vastaus eksistentiaaliseen nälkään, vastaus, jonka nimi on Jeesus, tie, totuus ja elämä. Välitetään tapa elää yhteisössä, veljinä ja sisarina, tapa rukoilla ja juhlia, jakaa, rakastaa vihollisia, asettua heikkojen, köyhien, lasten, vanhusten puolelle, vaalia elämää. Välitetään kerygman julistus, teologinen tieto, opetus.
Ja vaikka kaikki tämä tehtäisiin mahdollisimman intensiivisesti, se ei millään tavalla takaa, että ihmiset, joille tämä viesti on osoitettu, tulevat uskoon. Kääntymyskertomukset, olivatpa ne sitten Pyhän Augustinuksen, Charles de Foucauldin lokakuussa 1886 (joka saatuaan katolisen kasvatuksen menetti sitten halunsa Jumalaan ja heräsi kaipaukseen Jumalaa kohtaan muslimien rukousten kautta) tai Paul Claudelin jouluna 1886, osoittavat, että usko on lahja Jumalalta. Usko on lahja Jumalalta, jota ihmisen on päätettävä haluta, vastaanottaa ja vaalia. Uskossa on Jumalan lahja ja ihmiskunnan vapaa vastaus, uskon teko.
