Pari yllätystä Isältä
Kävelin pohjoissavolaisen pikkukylän raitilla “pökköperällä” kohti vuodeosastoa. Pökköperää en muuten tarkoita pahalla vaan hyvällä. Minulla oli jotenkin uuvahtanut olotila ja joku asia taisi painaa mielessä. Olin menossa katsomaan erästä vanhaa tuttua, vanhempaa naista, joka on kärsinyt monista sairauksista elämänsä aikana. Sanotaan häntä vaikka Liisaksi. Olin ollut Liisalla hoidossa pienenä ja kylässä monta kertaa. Pieni ajatus kävi mielessä matkalla, että en tavallaan jaksaisi edes mennä hoitokotiin, niin nuupahtanut olotila oli. Mieluummin läheinen kirppari olisi houkuttanut. Menin kuitenkin. Hoitaja avasi ulko-oven ja kertoi missä hänen huoneensa sijaitsee.
Juttelimme kuulumisia ja tuli siinä juteltua muutamista elämän isoimmista tapahtumista. Liisalla oli koko ajan uskomaton säteilevä hymy ja silmistä säihkyi ilo. Se ilo tuntui suorastaan yliluonnolliselta. Minusta ei tuntunut “normaalilta” maata vuodeosastolla jälleen kerran ja säteillä iloa. Hän alkoi puhumaan minulle rohkaisun sanoja, joiden koin tulevan taivaasta. En edes kuullut kaikkea mitä hän sanoi, sillä hänen äänensä oli hyvin hiljainen. Kuulin ehkä kaksi lausetta, joista toinen on aina ollut itselle merkittävä. En jaa sitä tällä kertaa tänne, sillä se on hyvin henkilökohtainen. Kaikkia taivaan kuiskauksia ei halua jakaa kaikille, ne haluaa tallettaa vain oman sydämen aarteiksi ja ehkä kaikkein läheisimmille kertoa.
Niin, kuulin ne pari ensimmäistä lausetta ja koin, miten Jumalan hoitava läsnäolo laskeutui tuohon vuodeosaston huoneeseen. Yhtäkkiä murruin itkemään ja tunsin suurta helpotusta ja Jumalan suurta huolenpitoa juuri minua kohtaan, en osaa sitä oikein muuten sanoilla kuvailla. Hyvästelimme, mutta Liisan hymy vain kesti. Lähdin lopulta kevein askelin jatkamaan omaa matkaani ilman väsymystä ja ihan uudella energialla. Ihan kirjaimellisesti uudella energialla. Siitä voisivat lapseni ja hänen serkkunsa todistaa jos olisivat nähneet oloni ennen tuota Liisan tapaamista. Lähdettiin nimittäin tapaamisen jälkeen tuntikausiksi touhuamaan ulos lasten kanssa ja virtaa minulla riitti.
Eräs toinen konkreettinen yllätyspiristys jää mieleen tältä kesälomalta, kun puhelinta selatessa huomasin ilmaistapahtuman, jossa voi opetella rivitanssia. Ajattelin että tuonne minä lähden, nyt alan tekemään arjessani jotain sellaista josta oikeasti pidän. Nyt jotain muuta tanssia välillä kuin lattari/zumbameininkejä, ajattelin. Samalla huomasin, että itseasiassa aika lähellä kotiani rivitanssin opetusta on tarjolla joka viikko. Tarvitsisin vain asiaan kuuluvat saappaat! Olen siis kantrifani ja kaikki genren klassikkoartistit joita kuvitella saattaa raikaavat autossani varsinkin ajaessa töistä kotiin päästäkseni irti “työmoodista” ja Meilahden hälinästä.
Niin, olin siis matkalla edesmenneen sukulaisen talolle tutkimaan, löytyisikö sieltä jotain hyödyllistä vielä. Hän kun oli eläessään sanonut minulle, että ota sieltä ihan mitä haluat. Autossa istuessani matkalla talolle olin googlannut nettikaupasta ruskeita cowboybuutseja ja lisännyt ne jo suosikkeihin, että josko ne ostaisin illalla rivitanssin pyörteitä varten. Sitten avasin ensimmäisen vaatekassin ja mitäs sieltä nouseekaan… Ruskeat, koristellut, kauniit cowboybuutsit! Joku sanoisi: Sattumaa. Minä sanoin huuli pyöreänä: Mitä ihmettä, kiitos Isä!
Voi, miten pidän siitä, että hän on elävä Jumala. Miten pidän siitä, että olemme kaikki hänen lellilapsiaan. Miten hän haluaa näyttää sen jokaiselle. Juuri minulle, juuri sinulle.