Kuulumisia, päiväkotia ja tunteiden vuoristorataa

Minulla oli mielessä kirjoittaa siitä, kuinka Jumala kutsuu meitä pieniin tekoihin lähimmäisen hyväksi, kuinka Hän kutsuu meitä mukavuutemme ulkopuolelle ojentamaan käden, sanan tai kuuntelevan korvan toisen ihmisen hyväksi. Aloitin kirjoittamaan, mutta se jäi kesken, kuten yleensä, jos en heti inspiraation tullessa saa tekstiä suurinpiirtein valmiiksi. Olin viettämässä heinäkuuta järven rannalla kotiseudulla. Lämpö, uiminen ja läheiset veivät kaiken huomioni ja hyvä niin! Olen vähän yksinkertainen sillä tavalla, että pienet asiat riittävät minulle lomalla, vaikka se järvessä uiminen, ystävien näkeminen ja kahvinjuominen takapihalla, etten kaipaa mitään suuria matkoja tai nähtävyyksiä.

Tuli kuitenkin hieman maakuntamatkailtua pohjois-savossa ja käytyä ensimmäistä kertaa katsomassa sukulaisten sankarihautoja. Tuntui hyvältä löytää yhteyttä suvun historiaan, ja tuntui myös hyvältä kävellä hautausmaalta pois vapaana kansalaisena, mielessä kiitollisuus ja menneiden sukupolvien uhraukset. Lomalla pidin myös monen viikon sometauon ja huomasin päässeeni tauon jälkeen eroon jokailtaisesta, liikaa aikaa vievästä somen selauksesta. Selailun vähennettyä voin keskittyä siihen mikä on tärkeää illalla - mielen lepo ja rauhoittuminen.

Tulin hiljattain kotiin Espooseen aloittelemaan arkea. Siinä alkoikin kertarysäksellä muutoksen tuulet, kun lapsen kanssa aloitettiin tutustuminen päiväkotiin. Oma periaatteeni on ollut pitää lasta kotihoidossa niin kauan kuin näen siinä etuja enemmän kuin haittaa. Nyt on mielestäni tullut sen aika, kun pelkkä kotihoito alkaa jäämään miinuksen puolelle molemmille, sekä lapselle että minulle. Olisin saattanut hetken vielä jatkaa tätä 90 prosentin kotiäitiyttä (olen käynyt n. 1krt viikossa töissä), mikäli ympärillä olisi ollut jonkinlainen kotiäitien verkosto. Jos lähistöllä olisi ollut äitejä, joiden kanssa viettää aikaa päivisin ja saada lapselle leikkiseuraa, mutta kun sellaista verkostoa ei ole ollut. Eikä tämä ole syytös ketään tai mitään kohtaan, vain toteamus tilanteestani.

Anitan viime blogijulkaisussa oli kovin samaistuttavia ajatuksia: ”Tavallinen perhearki on jatkuvaa, päivittäistä omien tunteiden ja impulssien hallintaa, pieniä onnistumisia ja epäonnistumisia, ja anteeksipyyntöä ja -antoa. Arkista kilvoittelua, jonka myötä toivottavasti kasvamme hiljattain hyveissä ja uskossa.” Itsehän vain itkin päiväkodin ensimmäisenä päivänä, vaikka lapsi lähti ihan hienosti tutustumaan uusiin leluihin itse seisoessani vähän kauempana. Kylläpä iski nolouden tunne, kun ei näin suomalaisena ole tottunut vollottamaan julkisilla paikoilla, mutta vielä pahempi oli se oma avuttomuuden tunne uuden ja tuntemattoman edessä, että kuinka minä selviän tästä? Onhan tämä nyt oikea päätös? Ketähän nämä hoitajat ovat? Jotenkin siinä äidin sydän vaan romahti hetkeksi tajutessaan, että tästä alkaisi nyt lapsen hoito, vaikkakin osa-aikainen, jonkun perheen ulkopuolisen henkilön käsissä. 

Olisi löydettävä luottamusta vielä täysin tuntemattomiin ihmisiin ja systeemiin. Luottamusta on kyllä löytynyt tutustumispäivien kuluessa. Järjellä olen ymmärtänyt, että tästä tulee todennäköisesti oikein hyvä juttu meidän perheelle, oma tunnemylläkkä taas sanoi alkuun aivan muuta. Omien tunteiden säätely on niin olennainen osa vanhemmuutta, että jos siitä jotakuinkin enimmäkseen selviää, niin uskoakseni on päässyt hyvin pitkälle jo tarpeeksi hyvässä vanhemmuudessa.

Onnekseni minulla on tunteisiini “peili” kotona eli mies, joka luo monesti selkeyttä ajatuksiini huomauttamalla, kuinka turhan negatiivissävytteisiä ne ovat ja antamalla erilaisen näkökulmansa. Kuunneltuaan tuohtunutta valitustani ja huoliani päiväkodista hän totesi:  “Ajattelusi taitaa olla nyt melkoista katastrofiajattelua. Hengitä syvään ja koita ajatella asioita, jotka ovat hyvin.”  Niin, yllätin itsenikin ja pystyin ottamaan nuo sanat vastaan. Ne auttoivat vähän laskeutumaan huolipilvestä kohti maantasaa.

Voimia kaikille syksyn uusiin tai vanhoihin tuttuihin kuvioihin, muista välillä vaan hengittää!