Usko Raunioissa
Meidän perheen 7kk aika Suomessa on ohi ja olemme palanneet takaisin Coloradoon. Joidenkin alkuvaikeuksien jälkeen Pyhän Perheen apuun turvautuen kotiuduimme Suomeen hyvin, saimme kokea Jumalan monta ihmeellistä tekoa (niistä kertomiseen tarvittaisiin monta blogikirjoitusta) ja lopulta lähdimmekin Suomesta haikein mielin. Yksi asia, jota meillä oli ikävä ihan loppuun asti oli meidän oma seurakuntamme täällä Coloradossa. Pyhän Ristin seurakunta, johon kuuluu kolme kaunista kirkkoa on elävä, ystävällinen ja vastaanottava. Euroopassa matkustaessamme meille oli vaikeaa kokea niin monta tyhjää kirkkoa. Mielenkiintoista ja hienoa oli kuitenkin kokea kuinka Jumala oli läsnä myös näissä yhteisöissä. Usko oli kaikesta huolimatta elossa ja tarvittiin vain ”sytykettä tuleen”, että usko voisi kasvaa. Tästä “uskosta raunioissa” haluaisin kertoa kolme esimerkkiä.
Kristityt maaseudulla
Asuimme koko 7kk pienellä kotipaikkakunnallani Keski-Suomessa. Katolista kirkkoa ei ollut, joten ajoimme joka sunnuntai 1 1/2h messuun joko Tampereelle tai Jyväskylään. Luterilainen kirkko kotipaikkakunnallani on nykyään kiinni talvisaikaan ja Jumalanpalvelus pidetään seurakuntasalissa. Vaikka kirkko seisoo tyhjillään suurimman osan vuodesta, on tällä pikku paikkakunnalla yllättävän iso ja tiivis joukko aktiivisia kristittyjä. Kaksi perhettä, jotka ottivat meihin yhteyttä ja avasivat oman kotinsa meille ventovieraille olivat juuri näitä paikallisia kristittyjä. He tiesivät mitä Jeesuksen sanat tarkoittavat käytännössä: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne” ((Matteus 25). Sekä Steve ja minä osallistuimme paikalliseen Raamattupiiriin, jossa saimme lukea Jumalan sanaa ja rukoilla yhdessä muiden kristittyjen kanssa. Oli ihanaa tutustua näihin ihmisiin ja tietää, että Jeesuksen työ jatkuu tyhjästä kirkosta huolimatta.
Vainotusta kirkosta vahvimmaksi kirkoksi
Kesäkuussa vanhin poikamme meni naimisiin Edinburghissa Skotlannissa. Ennen häitä vietimme viikon vanhalla kotiseudullamme Irlannissa. Katolinen Kirkko Irlannissa on kärsinyt monista skandaaleista ja moni irlantilainen onkin kääntänyt selän Kirkolle. Oli surullista kokea kuinka huonosti Kirkko voi ja kuinka esim. vanhassa seurakunnassamme ei ole enää messua joka aamu. Vaikka tiedämme kokemuksestamme, että myös Irlannissa on joukko vahvoja ja aktiivisia katolilaisia, totuus on, että Katolinen kirkko voi paremmin tällä hetkellä Skotlannissa ja Englannissa. Tämä on hyvin merkityksellistä jos muistamme kuinka Katolinen kirkko oli pitkään vainottu kirkko näissä maissa. Reformaatiosta lähtien katolilaisia vainottiin uskonsa tähden satoja vuosia. Heitä vangittiin ja jopa teloitettiin. Tänä päivänä Katolinen kirkko Englannissa ja Skotlannissa voi kuitenkin hyvin. Häiden aikaan kävimme useassa sekä skotlantilaisessa että englantilaisessa messussa. Kirkot olivat täysiä ja seurakuntalaiset innostuneita uskostaan. Eikö tämä ole jo pelkästään todiste siitä, että Katolinen kirkko ei ole ihmisten keksintö ja niinpä sitä ei voi kukaan tai mikään tuhota niin kuin Jeesus sanoi: ” Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita” (Matteus 16).
Katoliset maanjäristyksen raunioissa
Pääsiäisen vietimme Italiassa. Olimme valinneet kohteeksemme Umbria-maakunnassa sijaitsevan Norcian, joka on Pyhä Benedictuksen ja hänen siskonsa Pyhä Scholastican synnyinkaupunki. Pyhä Benedictus on länsimaisen kristillisen luostarilaitoksen isä ja Euroopan suojeluspyhimys. Vuonna 2016 Norcia ja muut lähikaupungit Umbriassa joutuivat maanjäristyksen runtelemaksi. Noin 3000 kirkkoa joko vahingoittui tai tuhoutui kokonaan. Moni on nähnyt tässä symbolismia kristillisen uskon jonkin asteiseen tuhoutumiseen Euroopassa. Saimme itse kokea nämä rauniot käsinkosketeltavasti Pitkä Perjantaina kun osallistuimme kirkonmenoihin Norcia-kaupungissa. Alkuperäinen kirkko oli menetetty järistyksessä ja viereen oli rakennettu pieni väliaikainen kappeli. Astuessamme kirkon sisään meille selvisi nopeasti että kyseessä ei ollut vain rakennuksen tuhoutuminen, mutta myös uskon menettäminen. Meidän lisäksi kirkossa oli vain neljä ihmistä, ja papin käyttäytyminen kertoi, että Eukaristia ei ollut hänelle tärkeä. Toivoa Norcia-kaupungille on kuitenkin tuonut Pyhä Benedictus-luostarin virkoaminen. Juuri peruskorjatussa luostarissa asuu nykyään kansainvälinen joukko enimmäkseen nuoria munkkeja. Rukoilemisen lisäksi he ovat auttaneet Norcia-kaupunkia sen rakennuksien jälleen rakentamisessa. Otimme osaa munkkien Kiirastorstain messuun suuressa teltassa, jonne oli kokoontunut suuri joukko katolilaisia sekä Italiasta että muualta päin maailmaa. Siellä saimme jälleen kerran kokea uskon raunioissa.
Usko voi siis konkreettisesti olla raunioina, mutta emmekö me omassa elämässämmekin joskus saata tuntea, että uskomme on jollain tavalla kadoksissa. Ehkä meillä on hankaluuksia keskittyä rukoilemiseen. Ehkä Jumalan sana ei avaudu emmekä tunne samanlaista innostusta uskoamme kohtaan kuin joskus aikaisemmin. Ehkä pappi ei osaa kuunnella tai seurakuntalaiset ovat tylyjä. Miten pitää usko elävänä kaikesta huolimatta? Mitä tehdä silloin kun oma usko tuntuu olevan raunioina? Meidän täytyy keskittyä siihen mikä on olennaista. Seuraamme Jeesuksen opetuksia niin kuin kristityt Suomen maaseudulla, jotka aukaisemalla kotinsa ovet uusille tulijoille välittivät Jumalan rakkautta. Emme pelkää, emmekä anna sijaa epätoivolle niin kuin vainotut kristityt aikoinaan Skotlannissa ja Englannissa. Harjoitamme uskoamme ikään kuin Norcian munkit. Rukoilemme (”Divine Office” ja muut Kirkon rukousperinteet voivat auttaa silloin kun itsellä ei tunnu olevan sanoja rukoilemiseen) ja teemme työtä (Pyhä Benedictuksen sanat ”Ora et labora” tarkoittaa ”rukoile ja tee työtä”). Käymme messussa, vastaanotamme Jeesuksen Eukaristiassa ja Jumalan armon parannuksen sakramentissa. Nojaamme sakramenttien voimaan, ja annamme Jumalan rakkauden ja armon, Jeesuksen itsensä soljua meidän ihmisyyteen. Silloin usko voi löytyä myös raunioista, ja se tulee kasvamaan kun pysymme uskollisina sille mikä on olennaista ja kaikkein tärkeintä uskossamme.