Olen vastikään aloittanut luovan kirjoittamisen kurssilla. Siitä kun viimeksi kirjoitin tarinoita on jo yli kymmenen vuotta: yläaste- ja lukioiässä haaveilin kirjailijan urasta, luin paljon kaunokirjallisuutta ja työstin omaa romaanikäsikirjoitusta. Yliopiston myötä luku- ja kirjoitusharrastus kuitenkin jäivät – historian opintoihin ja nyt myöhemmin tutkijan työhön kuului niin paljon lukemista ja (akateemista) kirjoittamista, että oli vaikea löytää aikaa ja intoa näille vapaa-ajalla. Pari vuotta sitten esikoista odottaessani sain kuitenkin lukuharrastusta elvytettyä ja suureksi ilokseni se on edelleen jatkunut. Kaunokirjallisuus on rikastuttanut arkea merkittävästi, avannut uusia tapoja ajatella ja katsoa maailmaa. Se on myös palauttanut mieleen, kuinka kaunokirjallisuudella ja luovalla kirjoittamisella on ollut keskeinen rooli omassa uskon matkassani.

Olen taas pohtinut kehon ja mielen yhteyttä, josta kirjoitin viimeksi alkuvuodesta muistellessani viikkoja esikoiseni syntymän jälkeen. Tällä kertaa mietin asiaa vähän eri näkökulmasta, toisaalta uuden raskauden, toisaalta historian väitöskirjatutkimukseni myötä. -- Lukemissani 1500-luvun teksteissä nousee esille tuolle ajalle (ja oikeammin jo antiikin ajoista lähtien) yleisiä ajatuksia siitä, miten ihmisen keho vaikuttaa tämän tunteisiin, reaktioihin ja toimintaan. Ihmisen kehossa ajateltiin olevan eri aineita, joiden yksilöllinen tasapaino määritti ihmisten temperamenttieroja – sitä, oliko hän perusluonteeltaan arka vai rohkea tai iloinen vai surumielinen.